(Tänään olivat Lucia- ja Staffan-laulujen jälkeen vuorossa möreä-ääniset ruotsinkieliset mieslaulajat. Siinä vaiheessa Meniére meni nolona piiloon. Kävi nimittäin ilmi, että se on sitten viimekuuntelun - viime joulun - riehunut sisäkorvastani veks matalien äänien tunnistuksen. Seurauksena, että Valkeat joulut ja muut vastaavat miesten laulamina kuulostivat korvassani tunnistamattomilta.)

Ei aivan tällaiset, mutta melkein, olivat minun ensimmäiset ja ainoat itsetekemäni joulukalenterit. Idean sain silloiselta työtoveriltani. Ja tässä kohtaa ajaudumme hetkeksi kalenteriaiheessa sivupolulle.

Sanotaan häntä esimerkiksi L:ksi. L oli rempsakka käytännön ihminen, joka jakeli neuvoja ja opastusta niitä pyytämättä. Hän kuitenkin teki sen niin, että toisen ei tarvinnut tuntea itseään toheloksi. Joulukalentereitakin aikanaan pohtiessani, hän tokaisi, että "eihän siihen tarvi kuin esimerkiksi vähän punaista kangasta ja säkkikangasta, lankaa sekä tussin numeroiden piirtämiseen.".

Lukuisat ovat ne asiat, jotka vieläkin teen hänen antamiensa neuvojen mukaan, vaikka hänen traagisesta kuolemastaan on jo pian 42 vuotta. Hänet ammuttiin kuoliaaksi hänen ollessaan lastensuojelu-kotikäynnillä insestitapausta hoitaessaan.

Esikoiseni oli 4v. ja kuopukseni 2v. sinä vuonna, kun marraskuun viimeisenä iltana esittelin heille tekemäni joulukalenterit. Kiinnitin ne heidän huoneittensa oveen ja kerroin, että tonttu tuo yön aikana kunkin päivän numeroiseen taskuun jotain pientä kivaa. Odotin varsinkin esikoisen innostuvan asiasta. Mutta hänpä ahdistui ihan suunnattomasti ajatuksesta, että yön aikaan jokin tuntematon hiipii hänen huoneessaan. Niinpä minun piti sinä iltana kertoa hänelle koko joulupukkiin ja tonttuihin liittyvä totuus. Kuultuaan, että on kyse yhteisestä isosta sadusta, johon kaikki haluamme joulun tienoolla uskoa, hän rauhoittui. Asiasta ei tarvinnut enää koskaan keskustella hänen kanssaan. Kuopus oli sitten aikanaan toista maata. Häntä ei ovilla hiipivät tontut häirinneet, olivat vain kivoja, kun toivat yllätyksiä.