1.adv%20003.jpg

Niin kamalan kaukana on minun mieleni jouluisista tunnelmista, etten saanut itseäni edes joulumusiikin kuunteluun.

Kun laitoin esille adventin ikkunavaloja, se tuntui melkein herjaukselta. Nyt kun on pimeää ulkona, vaikuttavat valot edes vähän jouluun kuuluvilta.

Miten maailmassa tässä nyt on näin kauas päädytty?

Aamulla kun ajattelin joulutähden ja adventtikynttilöiden laittamista ruokapöydällämme, mieleen tulikin ensimmäiseksi ikivanha kaunainen ajatus. Siinä sitä ihmetellessä ajattelin, että ehkä - varsinkin näin alkuun - on viisasta purkaa pahimpia kaunoja ja arkipäiväisyyksiä pois mielestä, että jää tilaa kauniille asioille.

Minun aamullinen kauna-ajatukseni oli siis tämä:

Näin yhtenä päivänä autolla ajaessani Naisen (en kuitenkaan laita oikeaa nimeä, vaikka haluaisinkin) kulkemassa jalkakäytävällä. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja suorastaan äimistyin, kuinka vanhan ja hoitamattoman näköinen hän oli. Niin kauan kuin muistan, hän oli värjännyt hiuksiaan punaisiksi. Nyt haaleaa punaista oli enää vain latvoissa päälaen näyttäessä suorastaan kaljulta harmaan tukan alla. - Nojoo. Minun olisi pitänyt kaiken järjen mukaan tuntea myötätuntoa ja tervehtiä häntä iloisesti autosta. Mutta minäpä tunsinkin itseni vahingoniloiseksi, käänsin pääni pois tervehtimättä ja olin tyytyväinen käytökseeni. En sen koommin muistanut ajatella häntä.

Tänä aamun aivokoneistoni syötti minulle pyytämättäni selityksen outoon nurjamielisyyteeni. - Naisen aviomies oli mieheni esimies (onpa paljon mies-sanoja, mutta olkoon!). Mieheni oli paljon auttamassa häntä heidän rakennuksellaan. Kerran he lapsineen olivat myös kutsuttuina koko päiväksi huvilallemme, koska heillä itsellään ei ollut kesäpaikkaa. Ja olivatpa he kerran joulukylässäkin luonamme. (Tästä kyläilystä on otettu valokuva juuri tämän ison ruokapöytämme ympärillä, jota aamulla ajattelin.) Jossain vaiheessa mieheni sitten pyydettiin yksin heille saunaan kiitokseksi talkootöistä. Nainen oli silloin sanonut, että aikoo pyytää meidät perheenä kylään joskus sitten, kun lapsemme ovat vähän kasvaneet, että heitä ei tarvitse kiellellä. - Lapsemme ovat nyt 46- ja 42-vuotiaita, mutta kertaakaan meitä ei ole kutsuttu vierailulle. Kuulin kyllä myöhemmin, että kaikki muut talkoissa olleet olivat saaneet kyläillä heillä perheineen. Miksi minä ja lapseni ei, sitä en tiedä.

Tämä vanha kauna siis pomppautui esiin kutsumatta siinä kohtaamistilanteessamme. Kaikkein oikeudenmukaisimmalta minusta tuntuisi, jos saisin kertoa asian Naiselle itselleen, mutta se ei varmaan olisi oikeaa käytöstä. Vai olisiko?

Niin kaukana, mutta ei tavoittamattomissa on rauhani valtakunta.

orvokki%20001.jpgorvokki%20002.jpg

Eilen kuvaamani pikkuorvokit sementtilaattojen puristuksessa, mutta silti kukkien.