Kaikki lampaat laskettu, mutta uni ei tule. Levottomat Jalatkin lähettelevät kysymysmerkkejä täkin alta. Miksi se ei nuku? Ei ainakaan meidän vika tällä kertaa!

Okei. Aletaan ajatella jotain, mikä tuntui vielä muutama päivä sitten ajattelemisen arvoiselta.

Ne oli ne kalenterit. Mistä kohtaa olin ajatellut alkaa? Ei muistijälkeä. No, jos alusta.

Ensimmäinen konkreettinen ajankäytön jäsennysväline oli koulun lukujärjestys. Piirrustus, keittokoulu, lukeminen, laskento, laulu, voimistelu... Liekkö oppiaineiden sisällössäkään ollut sen enempää samaa kuin nimissäkään yli 60 vuotta sitten verrattuna nykyiseen?

Jonkinlainen kirjoittamaton, mutta tärkeä ajan jäsennys taisi kuitenkin olla olemassa jo ennen koulun alkua. Näin ajattelen, koska minulle on kerrottu, että olin ensimmäisellä kouluviikolla jollain tylsällä tavaustunnilla noussut ylös pulpetista ja sanonut selvällä savonkielellä, että "minä lähen nyt kottiin, kun äetillä on jo kahvi valamiina". (Osasin jo lukea koulun alkaessa. Ja kirjoittaa, josta syystä olin alussa yrittänyt mennä kirjoittamaan vierustoverinkin tehtävät, että päästäisiin eteenpäin. Ja kun se ei onnistunut, ajattelein siis lähteä kotiin kahville.)

Joulukalentereita ei ollut tietenkään. Joulun läheistymisen tunsi, kun pakkaset kiristyivät, satoi lunta, äiti alkoi ommella joulujuhlamekkoja meille ja koulussa alettiin harjoitella ohjelmia juhlaan. Kun joku maatalon isäntä toi hevosella meille ja koulun saliin joulukuuset, oli joulu jo tosi lähellä. Viimeisinä iltoina ennen joulujuhlaa äiti laitteli joulupusseja joulupukin jaettavaksi oppilaille: omena, kiiltokuva, piparkakku...  Ensimmäisen luokan  joulujuhlassani olin pienin keiju Tontut ja keijut-ohjelmassa. Olimme pituusjärjestyksessä pareittain. Pojat olivat tonttuja ja pienin heistä, Matti, oli minun parini. Mutta minäpä olisin halunnut parikseni Teuvon. Jonkin sorttisen shown minä siitäkin asiasta sain ajalliseksi, mutta en muista, kuka parini loppujen lopuksi oli.

Joskus teini-iässä taisivat tulla muotiin pienet muovikantiset vuosikalenterit, joihin merkittiin ylös salaperäisiä etukirjaimia, sydämenkuvia ja muutenkin niitä käytettiin enimmäkseen päiväkirjoina.

Opiskelu- ja työaika toivat sitten elämään oikeat kalenterit, joita oli käytettävä, muuten putosi kärryiltä jo silloin kovasti nopeutuneessa elämänrytmissä.

Joulukalenterit ilmestyivät minun elämääni, kun vanhin lapseni oli noin 4-vuotias.  - Mutta siitä seuraavalla kerralla.