Rakas ystäväni Sinus!

(Laitoin tuohon ylimmäksi kuvan sinusta siltä ajalta, jolloin olit vielä hyvässä kunnosa.  Siinä vieressä on kuva kodistasi ja  työmaastasi.)

(Olen vielä hirveän väsynyt ja tämä elämääni paljon muuttava tapaus on aivan liian lähellä, että pystyisin loogisesti ja kauniisti kirjoittamaan sinulle kunnon muistokirjoitusta.)

Synnyit olemaan joskus talvella 1944 ja itsenäistä elämää pääsit kanssani viettämään 18.8.1944, jolloin me synnyttiin.

Sodan jälkeinen aika ei ollut meille kummallekaan suotuisaa alkua. Ehkä jo silloin omaa heikkouttani rämppäsin sinut liian herkäksi. Toisaalta Sinukset yleensäkin vaikuttavat - ainakin nykyään - olevan herkkiä sairastumaan. Onhan teillä sairaudellenne oma diagnoosinimikekin: Sairaan Sinuksen Syndroma. Jotkut jopa kutsuvat  sairaustilassa olevaa Sinusta Hulluksi Kapellimestariksi, joka huitoo sydämen värisemään tai muuhun epäjärjestykseen. Aina sinä  kuitenkin tervehdyit pitkiksikin ajoiksi. Hetki, jolloin värinän jälkeen lyötätit sydäntäni omalla rytmilläsi, oli aina kuin olisin päässyt taivasten valtakuntaan. Näinhän sitä sanotaan jostain ihanasta ja oikeasta. Ja sellaiseksi minä sen koin.

Parikymmentä vuotta sitten eräänä aamuyönä sairaalassa ollessani et jaksanut enää ja yhtäkkinen romahduksesi pysäytti koko sydämeni. Siitä asti sydämessä oli kone, joka tuki sinua  ja lääkkeet, joiden tarkoitus oli auttaa sinua jaksamaan.

Sitten eivät lääkkeet eikä tahdistinkaan riittäneet enää. Minun sydämeni laidalle, sinun kotiisi jouduttiin tunkeutumaan kameroin ja hitsauslaittein  varustautuneena tarkoituksena tukkia sairautta aiheuttavat vuodot ja saada muutenkin kotisi sellaiseen kuntoon, että sinä voisit siellä asua ja jatkaa tehtävääsi. Leikkauksen jälkeen kuitenkin sanottiin, että sydän sinällään oli jo liian vanha, eteisissä toimintaa silmällä pitäen liikaa sidekudosta, seinämät jäykistyneet. Jotenka siis vaikka toimenpide sinällään onnistuikin teknisesti, ei siitä enää ollut meille mitään hyötyä.

Parin päivän ajan kävit sykkimässä kevyesti rintakehässäni, toivo heräsi toivomaan, että jospa kuitenkin...

Sitten 31.1.2016 noin kello puoli kolme iltapäivällä sairaalan Café Malmiassa kahvipannun ja kassakoneen välissä kulkiessani sinä romahdit lopullisesti.  Hirveä rytkyäminen täytti rintakehäni. Minut kiidätettiin sairaalan valvontahuoneeseen ja sinua yritettiin virvoittaa toimintakykyiseksi sähköiskuin. Mutta elvytykset olivat turhia. Olin menettänyt sinusrytmini lopullisesti.

Sinut jouduttiin sulkemaan kotiisi eristettynä ja valvottuna. Sinulta siis estettiin lopullisesti pääsy työpaikallesi ohjailemaan sydäntäni.

Minä jatkan elämääni syöden lääkkeitä, jotka toimivat salpoina sinun pääsyllesi vapauteen. Rytmin sydämelleni antaa nyt yksin tahdistin. Taustalla kertoo sinusrytmitön oma sydämeni väristen vanhoja muistojaan

Minulla on ikävä sinua.