Tiedättehän tunteen?

Olet suunnitellut, touhunnut, ottanut huomioon kaiken mahdollisen, jo astunut junaan ja nyt malttamattomana odotat perille pääsyä. Sitten yhtäkkiä juna pysähtyy nytkähtäen jonnekin pimeyteen. Kestää ikuisuuden, ennenkuin tulee mitään ilmoitustakaan pysähtymisen syystä. Ja sitten kun se tulee on se jotain: "Pysähdyimme jonnekin, jostakin syystä ja joksikin aikaa. Lähdemme heti, kun voimme." Siinä istut etkä muuta voi. Lentokone, johon olit menossa, on jo taivaalla. Teatterissa on näytelmä jo käynnissä. Omaiset odottaneet asemalla väsymykseen asti ja palanneet kotiinsa.

Minähän olin valmistautunut perinteiselle, kauniille matkalle jouluun. Olin aikataulun mukaisesti suorittanut adventin pyhät seremoniat: Olin ylentänyt sydämeni (ja itseni) yläkaapin puoleen ja ottanut sieltä esiin vain jouluna käytettävät kulhot ja muut ruuan valmistuskipot.

Olin polvistunut nöyrästi ottaessani alalaatikossa olevat joululeipomis-essuni.

Ja olin myös ottanut vastaan kynttilänliekkien minulle antaman siunauksen.

Ja kuten olette huomanneet, olin myös varautunut tovereitteni oikkuihin. Kaikki näytti sujuvan. - Maaru kylläkin oksensi muutamia kertoja matoille, mutta nou hätä, pesin liat pois. Meniére on vonguttanut sisäkorvaani, mutta sain vongunnan vähän hiljaisemmaksi lopettamalla liiat joulumusiikit. Sinus on ollut väsynyt IBS-ilkiön härnäilystä. Siihenkin olin tuplasti varautunut: vähensin syömisiäni ja menin myös aiemmin yöunille.

Mitä sitten tapahtui?

Minä en ole vuosikausiin sairastunut flunssaan, joten en muistanut ottaa sitä huomioon matkaa suunnitellessani. Niin kuitenkin kävi, että illalla 2.12. (48-vuotis kihlapäivämme, jota olimme olleet juhlistamassa elokuvissa. "45 vuotta" - tosi hyvä filmi!) kurkkuni ja pääni tulivat hitonmoisen kipeiksi. Jo muutamassa tunnissa alkoi otsa- ja poskionteloita särkeä jne. Lopulta tuli yskä ja kuume ja särky lihaksissa joita en ollut tiennyt olemassa olevankaan sekä kamala väsymys.

Väsymykseni keskellä olen manannut tyhmyyttäni, kun lähdin Sinuksen pikkujoulu-juhlaan. En tietenkään voinut tietää, että juuri minun pöytäni pääsi vasta viimeisenä keräämään alkuruokia itsepalvelupöydästä. (En muuten anna pätkänkään arvoa sille, että juhlimaan mentyäni, joudun itse keräämään syömiseni.) Noin 60 ihmistä oli siis ennen minua kulkenut ruokalajien ohi - mahdollisesti yskähtäen ja ainakin keskustellen sylkipisarat roiskuen.

Hitto.

Vieläkin väsyttää, yskittää. Ja toisaalta joudun valmistautumaan viikon päästä tapahtuvaan neuvonpitoon sydänsairaalan lääkärin kanssa. Mutta jostain on saatava kiinni joulun tunnelma. Katsotaan, miten tässä käy.